Paluumuuttajan ensimmäinen kirjoitus vuosiin

Kirsikankukat Turun tuomiokirkon lähellä

Aika tarkkaan 16 vuotta sitten tyhjensin asuntoani. Olin lähdössä maailmalle rakkauden luo. En tiennyt, mitä elämä tuo tullessaan. Elämää voi aina suunnitella, tai olla suunnittelematta, mutta tulevaisuus on suuressa määrin epävarmaa.

4,5 vuotta sitten tulin takaisin Suomeen. Noiden kahden tapahtuman väliin tuntui mahtuvan koko elämä. Liioittelen. Ei koko elämä, mutta neljäsosa omasta siihenastisesta elämästäni, viimeinen etappi aviomieheni elämää. 

Mieheni kuoli 49-vuotiaana aivokasvaimeen, sairastettuaan kaksi vuotta. Sitä en tietenkään ollut ajatellut sinne lähtiessäni. Tuntuu, että lähtiessäni olin nuori, mutta viimeisen puolen vuoden ajan en paljon muuta ajatellut kuin hänen sairauttaan. Jatkuva huolehtiminen muuttaa ihmistä, hänen aivojensa kemiaa, hänen koko ajattelutapansa. Se vaikuttaa kaikkeen. Niin kävi myös minulle.

Kirjoitin koko ulkomailla asumisen ajan ahkerasti blogia maahanmuuttajan elämästä. Kirjoittaminen oli osa sopeutumistani uuteen. Otin kuvia, sain iloa pienistä jakamisen hetkistä. Olin onnellinen, kun joku kommentoi blogiani. Tunsin selkeyttä, kun sain ajatukseni järjestykseen.

Suomeen tullessa kirjoittaminen jäi. Syitä oli monia. Olin ollut pitkään väsynyt, mieheni sairaus oli pahentunut ja hän kuoli juuri pandemian aikaan. Kaikki oli epävarmaa, apua ei saanut, keskityin vain selviytymiseen. Paluu Suomeen tapahtui mieheni kuoleman jälkeen. Hän kuoli elokuussa, minä palasin kotimaahani marraskuussa. Paluu sattui eteläisen Suomen pimeimpään, lumettomaan aikaan. En ollut vuosiin nähnyt sitä, se ei auttanut asiaa.

Olen tehnyt viimeiset pari vuotta kovasti töitä muuttaakseni ajatteluani. Olen mielestäni päässyt huimasti eteenpäin. En halua tässä kertoa miten vaikeaa oikeastaan on ollut. Haluan keskittyä tulevaan ja siihen, miten paljon paremmin asiat ovat nyt ja tulevat olemaan. Tämän blogin tarkoitus on avustaa itseäni ja kannustaa hyvien asioiden huomaamisessa. Sillä loppujen lopuksi kiitollisuus on se, joka muuttaa ihmisen aivokemiaa siihen hyvään suuntaan, muuttaa ihmisen koko olemusta.

Elämä ja tulevaisuus ovat aina yhtä epävarmoja myös tästä eteenpäin, mutta haluan jälleen luottaa, että kaikesta epävarmuudesta huolimatta hyviä asioita tapahtuu. Elämän ennalta-arvaamattomuuden sietäminen on aina ollut se vaikein juttu. Mitä, jos sen pikkuhiljaa osaisi nähdä mielenkiintoisena? Tai ainakin varovaisen toiveikkaana.

Kyllä, maailmantilanne. Talouden tilanne. Kaikenlaiset uhkakuvat, joita vielä ennen pandemiaa ei edes osannut kuvitella. Kyllä ne valitettavasti vaikuttavat itseeni. 

Olen luopunut nyt niistä muutamasta sometilistä, joita käytin. Facebook ja Instagram olivat kauimmin käytössä olleet tilini. Miten paljon niihin sai menemään turhaa aikaa. Tiktokiin en ole edes halunnut lähteä, monesta syystä.

Tasapainottelin päässäni ennen niistä luopumista. Uskallanko todella tehdä sen? Entä jos kukaan ei enää muista minua? Keksin aina syitä sille, miksi tili olisi kuitenkin hyvä olla olemassa. Ainakin tapahtumien vuoksi, jos ei muuta. Miten muuten tiedän, mitä kaupungissani tapahtuu, entä jos menetän jotain tärkeitä ihmiskontakteja sen vuoksi? Rehellisesti, paljonko oikeasti niiden ihmisten kanssa on tullut oltua yhteydessä? Tärkeiden ihmisten muutkin yhteystiedot ovat tallessa.

Ja sitten tuli tämä ajatus. Alkaa kirjoittaa uudelleen blogia. 

Blogissani en välttämättä pohdi ajatuksiani paluumuuttajan kannalta. Mutta se varmasti vaikuttaa siihen, miten näen asiat. Ei se mielestäni huono asia ole. 

Jos eksyt lukemaan tätä blogia, tervetuloa. Toivottavasti saat täältä jotain itsellesi!