Kesä - joskus muutama vuosi kuoleman jälkeen

Kuuntelen jokirannasta kantautuvaa musiikkia, The Sedät soittavat Via Dolorosaa. Kesäperjantai. Aurinko ja lämpö.

Elämä on tällä hetkellä oikeastaan aika kivaa.

Se oli sitä ennenkin, kaukana koti-Suomesta, ennen pandemiaa ja ennen kuolemaa.

Vaikka kiertelisin ja kaartelisin asiaa miten, on selvää, että puolison kuolema muuttaa asioita pitkäksi aikaa. Ehkä ikuisiksi ajoiksi. Viimeisestä en tietenkään voi olla varma, kun minulla ei ole kokemusta kuin vajaasta viidestä vuodesta.

Sisäänrakennettuna on olo, kuin olisi aika "ennen kuolemaa" ja aika "jälkeen kuoleman". En sitä aktiivisesti ajattele, en mieti, en pohdi. Mutta jossain se olo on. Kuin hermostoni tietäisi ja muistaisi, mitä oli, kun päivät tuntuivat toistavan toisiaan. Kun oli vain hoitojaksoja toisen perään, sairaalassa istumista, kuskaamista. Itkua, epätoivoa, väsymystä. Ja kun aamuisin heräsi ja tuntui siltä, että vieläkö tämä jatkuu, päiväni murmelina.

Sitten tuli kuolema, eräänä elokuisena iltana. Minun ja poikien läsnäollessa. Jo kauan odotettu, silti niin viekas. Olin ajatellut muistavani miehen viimeisen hengenvedon. Yhtäkkiä vain tajusin, että hän ei enää ollut hetkeen hengittänyt, enkä ollut ymmärtänyt, mikä se viimeinen hengenveto oli. Millainen se oli.

On kuin kaiken tuon kokeman jälkeen vasta ymmärsi, että elämä tosiaan päättyy joskus. Ymmärsi elämän voivan olla kärsimystä, syvääkin kärsimystä. Kyllähän sen aina on tiennyt, ihmisiä on hävinnyt tästä maailmasta monet kerrat. Isovanhempia, tätejä, sukulaisia, naapureita. 

Kunnes se tulee niin lähelle, ettei sitä voi enää sivuuttaa, se on vain koettava vieressä.

Muistan, miten vaikea se oli käsittää. Tämä todella tapahtuu meille. Toinen meistä lähtee ja toinen jää. Toinen elää toista vanhemmaksi, eikä toinen koskaan saanut täyttää viittäkymmentä. 

Mietin nyt, miten pitkään puolison sairauden aikana ja kuoleman jälkeen tunsin itseni vanhaksi. Alle viisikymppisenä, se on ihan järjetön ajatus. Hermostoa oli kai huijattu aika pahasti. Myös pandemia toi sille omat haasteensa. Minulta oli vedetty matto alta monessakin mielessä. 

Nyt istun tässä, melkein viisi vuotta myöhemmin. Kuuntelen lokin kirkunaa, ikkunasta kantautuvia kesän ääniä. Joku heittää auton oven kiinni, kesämusiikki laivan kannelta jatkuu, ohikulkija yskäisee, koira murraa käytävältä kuuluvia ääniä. Elämä jotenkin tuntuu pitkästä aikaa konkreettiselta. Olen jollain tavalla läsnä, havainnoin ja tunnen. Rakkauskin on löytänyt kotiin. 

Hermostoni on minulle rakkaampi kuin koskaan. Ja uskallan olla siitä ylpeä. Vielä se kipuilee, mutta annan sen tehdä niin. Hyväksyn.