Kun koira tuli elämääni

Kun tapasin nykyisen kumppanini, tiesin alusta lähtien, että hänellä on koira, yksivuotias uros. 

Meillä oli ekat treffit Helsingin rautatieasemalla ja koira oli mukana. Jäin paikalleni odottamaan lähestyvää miestä ja koiraa. Koira päätti kävellä terrierimäisesti suoraan ohitseni. Ja miten olin toivonut, että se hyväksyisi minut välittömästi, koska niinhän koirat usein tekevät. Ei auttanut muu, kuin hyväksyä. Sitä kiinnostivat muut asiat. Rautatieaseman hajut, ihmisvilinä, äänet. Edes meidän halaamisemme ei sitä häirinnyt, se seisoi kuono kohti menosuuntaa, päättäväisenä, pää pystyssä. Aivan kuin minua (tai meitä) ei olisi ollut olemassa!

Olin monesti ajatellut, että minulla voisi olla koira. Lapsuudessani ja nuoruudessani meillä oli kaksi koiraa, ei kuitenkaan samaan aikaan. Ajattelin, että lemmikeistä on sen verran vaivaa, että parempi aikuisena olla vain ilman. Jos haluaa lähteä jonnekin, pitää aina miettiä tuleeko koira mukaan vai saadaanko se hoitoon. Ja jonain päivänä sen elämä loppuu, siitä seuraa suuri suru.

Kuitenkin niin sitten kävi. Koira tuli elämääni, tai minä sen elämään. Ja hyvä niin! Jossain vaiheessa pitkäksi Helsingin kävelykierrokseksi venyneiden treffien aikana koira tuntui jotenkin tajuavan, että tuo tyyppihän hengaa meidän kanssa edelleen. Sain antaa sille luun, se näytti niin pieneltä rääpäleeltä vielä. Ensimmäistä kertaa tunnuin olevan sille olemassa. Kävellessämme koiralla näytti olevan hassu tapa tunkea itsensä treffikaverini ja minun väliin. Sille oli opetettu vasemmalla puolella käveleminen ja siinä sen kuului mielestään olla. Minun oli siis vaihdettava puolta.

Tänään tuosta on yli kaksi ja puoli vuotta. Asumme nykyään kaikki saman katon alla. Koira on ominut minut osaksi laumaansa, ja hierarkiakin on sovittu. Terrieri saattaa joskus yrittää olla huomaamatta, mikä sen paikka laumassa pitäisi olla, mutta aina se kyllä hyväksyy osansa. Se on fiksu, kiltti, todella söpö - ei vain minun, vaan lukemattomien vastaantulijoiden mielestä. Se tulee toimeen muiden koirien kanssa ja on suurimmaksi osaksi aina iloisella päällä. 

Nytkin minun pitää usein valitettavasti selittää liian innokkaille ihailijoille, että se ei huomaa sinua, koska sitä kiinnostaa niin moni muu asia. Jos lähistöllä on koira, se kiinnostaa. Jos ympärillä on vilinää, se kiinnostaa myös. Koira ei myöskään ole mikään halikoira, se etsii tiensä kyllä ulos otteesta. Joskus se saattaa yllättää, kun istut sohvalla. Se kiipeää syliin, myös vieraiden. Istua tönöttää kuin tatti. Tai sitten pää vain painuu reidelle ja koirasta lähtee syvä huokaus. 

Enimmäkseen sitä kuitenkin kiinnostaa köydenveto, pallon noutaminen ja muut aktiviteetit. Niitä se voisi toistaa henkihieveriin asti. Sitä virtaa riittää kyllä, kunhan muistaa itse sen rajat. Kun raukka ei itse tunnista.

Eniten olen pitänyt siitä, että koiramme pitää yllä sosiaalisuuttani. Koiran kanssa ei koskaan tarvitse kiertää täyttä kävelylenkkiä ilman, ettei matkalla tulisi puhuttua ainakin jonkun kanssa. Sen verran se kiinnittää ohikulkijoiden ja vastaantulijoiden huomion. Monet juttelijat ovat toisia koiran omistajia, mutta yllättävän monella ei ole mukanaan koiraa. Tänäänkin on tullut juteltua ainakin viiden uuden ihmisen kanssa.